Olimme keväisen metsäretkemme loppupäässä, melko lähellä peikkojen pesää, kun perin koppava varis tepasteli näkökenttäämme tienvarsiheinikossa.
Ilman pienintäkään aikomusta väistää, se mustanharmaja krääkkyjä loi ylhäisen katseensa meihin, minuun Jerppaan ja vähäiseen veljeeni Dixoniin. Otus näytti olevan sitä ymmärrystä vailla, että ME olemme niitä, joita siipiveikkojen näillä main tulee väistää!
Dixon on jo kuuluisa onnistuneista lintujen kiinniottohommistaan, joten hän pinkaisi suorinta reittiä kohti nokkaeläintä, kun minä sadasosasekunnin vielä tulin muka miettineeksi ennen takaa-ajoon ryhtymistä… Heinikko humisi kun me poijat kiidimme kohti ylpeätä mustasiipeä ja laiskanpulskea varis joutui kuin joutuikin nousemaan siivilleen, tosin se ilkikurisesti liiteli aivan matalalla meitä tarkoituksella härnäten.  Harmittavan matalalla, kun komiasta loikasta huolimatta EN ylettynyt paistiin, vaikka läheltä piti. Se ruoja lehahti kuusen oksalle ja sieltä oksalta käsin selkeästi mittasi loikkamme mittaa kuin yleisurheilukisojen tuomari ikään: Ei yletytty, ei vaikka apuun säntäsi kuuluisa hammaspesukoira Orvokki. Piiritimme puuta kolmesta suunnasta katseet tiukasti ylös naulattuina mummo-Iiriksen seuratessa tapahtumien kulkua todistajan roolissa. Tappiomme sinetiksi, käheällä rääkynällään ilkkuen nousi höyhenheppu siivilleen ja poistui vanhan kuusimetsän uumeniin. Tovi asiaa sulateltiin velipojan kanssa siinä kuusen juurella tappion karvas kalkki päällämme, lopuksi kuitenkin suostuttiin lähtemään akan mukana kotiin. Eikä lohduta se, että saatiin muutama kelpo kuva todisteeksi. Paistia tässä olisi kaivattu, eikä mitään kuvia! Kyllä nyt on vaikeeta puhua hyvää siitä variksesta takanapäin, ei onnistu!