Moi, Dio tässä!

Tää syksy on ollut ihan uskomaton!

Isi ja äippä on koko ajan hokenut jostain Lemmy-vauvasta. Jossain vaiheessa meille tuli Mun omalla nimellä postia ja siellä oli sellainen pyyhe, jossa oli pissaa ja kakkaa ja se haisi ihan muutenkin pieneltä koiralta. Sitä mä sitten nuuhkin oikein olan takaa ja noi ihmiset kutsuivat sitä rättiäkin Lemmyksi. Ja kuka ihminen oikeasti lähettelee tollaista postia…Tää on siis jotain tosi outoa…

Mulla on sellanen maailman paras lelu, jonka nimi on Lehmä. Pari kertaa se on mennyt vaihdettavaksi uuteen. Ekaks kun mä ihan pienenä tutkin mitä se oli syönyt ja toisen kerran nyt heinäkuussa, kun Eevi-mummo oli sitä mieltä, että se piti ehdottomasti suolestaa ateriaksi.
Sain sitten kyllä heti uuden, mutta vähän yllärinä mulle tuli että sehän vinkui!! Olin alkuun hädissäni, että siihenhän sattuu, mutta äippä tuli neulan kanssa vähän sohimaan ja johan Lehmälläkin alkoi mieli parantua ja yhteinen leikkimme taas sujua! Jännenpi jännä tässä on se, etten oikein kässää mitä eroa on Lemmyllä ja Lehmällä…

Sitten tossa muutama viikko sitten me lähettiin Heinolaan. Matkaan lähteissä mä vähän pelkäsin, että taas noi ihmiset lähtee jonnekin reissuun sinne tahimaaseen ja jättävät mut mummon muiluutettavaksi viikko tolkulla.
Noh, Heinolaan päästyämme mä tapasin 3 sellasta marsun kokoista ynisijää ja sitä yhtä mulle kauheesti esiteltiin ja sekin oli Lemmy! Siis montako niitä oikeesti voi olla?? Vähän se samalta tuoksui kuin se rätti ja oli muuten ihan kivan oloinen rotta, mutta mun ajatukset oli jossain ihan muualla, kun siellä TUOKSUI TYTTÖ!!!

Se tyttö esiteltiin mulle Rubyksi, mutta niin intensiivisillä tuoksuilla mulle oli ihan sama mikä sen typykän nimi oli. Mukana tutustumistilaisuudessa oli myös Mosse, jonka kanssa eka keskenämme vähän leviteltiin sähköposteja Marjo-tädin kukkapuskiin ja vaihdettiin noin muutenkin kuulumisia. Meitä ollaan kuulemma välillä sekoitettu toisiimme, eli siis kyseessä ei voi olla kuin kaksi mahottoman komeata jätkää! Vähän olikin kuin ois peiliin katsunut, kun Mossen tapasin. Ja luonteemmekin sointuivat niin hyvin yhteen, olemme molemmat niin kovin sosiaalisia ja ystävällisiä kaikkia kohtaan.

Jäimme sitten Mossen kanssa tutustumaan lähemmin siihen tytskyyn ja minun perheeni lähti takaisin kotiin. Vähän mulla kuulemma oli alkuunsa hakusessa mitä olis pitänyt sen tytskyn kanssa tehdä. Se tyttö ja Mosse lähti kans koteihinsa, mutta tulivat seuraavana päivänä takaisin ja sitten mä olin kuulemma kuin vanha tekijä ja suoriuduin hyvin tyttöhommista.
Mä jäin sitten vielä yöksi Marjon luokse, kunnes äippä tuli hakemaan mua seuraavana aamuna. Jotain ne juttelivat sienimetsään lähdöstä, mutta taasen tilanteeseen tuli vähän muuttujia, sienet jäivät metsään ja jouduimme lopulta vähän kiirehtimään, että mamma kerkisi iltavuoroon kotikunnalle töihin.

Täällä kotona mun mieli on jotenkin ollut kovin sekaisin tän miehistä miestä tyydyttäneen reissun jälkeen. Ruoka ei ole maistunut entiseen tapaan ja äippää olen vahtinut ekstratarkkaan, ettei se vaan käy vieraissa koirissa. Muutaman kerran se on tullut muka töistä kotiin ja haisee ihan koiralle. No näistä ollaan päästy sopuun lopulta, kun äippä kertoo terkkuja koirakavereilta Tellulta ja Hilmalta.

Tänään sattui vahinko, josta en todellakaan ole ylpeä, enkä siitä haluaisi paljoa huudella. Takapihalla jotain siinä tutkailin ja eksyín marjapuskien ja aidan väliin. Puskat vain heiluivat ja äippä huuteli mitä siellä duunailen. No pakkohan se oli lopulta myöntää, että jumissahan täällä ollaan. Hyvin hiljaa ynähtelin, että tulkaa nyt hyvän tähden auttamaan, mutten kehdannut lujaa huutaa kuitenkaan. Äippä kuului sitten lähestyvän ja samalla tyhmyyttään tokaisi tilannetta ihmetelleelle naapurille, että koiraa pitää mennä pelastamaan puskasta. Onneksi äippä teki vähän koloa mistä pääsin sitten aukeelle. Boston kun on kuin vanha kunnon Helkama: ”Vain pakki puuttuu”!

Ens viikonloppuna mä lähden kuulemma ahvenanmaaseen. Kai siellä taas on se sellainen näyttäytyminen, kun äippä tokas isille että ruoka-annoksia pitää taas pienentää. Tää viikko ennen sitä typerää seisoskelua on aina kärsimystä. Ruokaa saa vaan koko ajan vähemmän ja vähemmän ja lopulta ei ollenkaan. Noh, sitten kun se on ohi, saan yleensä jotain tosi omnom syötävää!

Nyt äippä vaihtaa vaatteita siihen malliin, että ollaan vissiin lenkille lähössä. Ulkona onkin aivan ihana auringonpaiste. Kaippa tästä on pakko lähteä juoksentelemaan ja sen jälkeen lempipaikalleni liiterin oven eteen palvomaan aurinkoa nenä kohti taivasta! Täytyy nauttia, kun vielä voi! Kohta pitää taas pukeutua lähes Michelin-ukoksi ja silti palelee!
Nuuskitaan nyt aurinkoista syksyä ja palaillaan astialle myöhemmin!

-Dio The Producer